Yhdysvaltain keskuspankin korkojärjestelmä (osa yksi)

Globaaleilla rahoitusmarkkinoilla liittovaltionVarataYhdysvaltain keskuspankin korkosääntelyjärjestelmä on aina ollut huomion keskipisteenä. Järjestelmän syvälliseksi ymmärtämiseksi on tärkeää paitsi keskittyä sen nykyisiin toimintamekanismeihin, myös tarkastella sen historiallista kehitystä. Tämän artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastellaan Yhdysvaltain keskuspankin korkoputkijärjestelmää ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ja luodaan pohja myöhemmälle analyysille.

Yleiskatsaus korkokäytäväjärjestelmään

Ennen vuoden 2008 finanssikriisin puhkeamista kehittyneiden maiden, erityisesti Euroopan ja Yhdysvaltojen, keskuspankit käyttivät yleisesti korkoputkimekanismia markkinakorkojen sääntelemiseksi. Tämän mekanismin ydin on asettaa koroille ylä- ja alaraja varmistaen, että markkinakorot vaihtelevat tämän vaihteluvälin sisällä. Korkoputkimekanismi ei ainoastaan ​​vakauta markkinoiden odotuksia, vaan myös parantaaNÄMÄrahapolitiikan läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta, mikä lisää sen tehokkuutta.

Yhdysvaltain keskuspankin korkojärjestelmän yksityiskohtainen tarkastelu (osa yksi)

Tarkemmin sanottuna korkoputken yläraja määräytyy yleensä keskuspankin pankeille myöntämän korkeimman koron mukaan, mikä usein heijastaa pankkien keskuspankilta lainaamisen kustannuksia. Alaraja määräytyy keskuspankin pankkien tallettamista ylimääräisistä reserveistä maksaman koron mukaan. Nämä kaksi korkoa muodostavat vaihteluvälin, jonka sisällä markkinakorot vaihtelevat, minkä vuoksi markkinakorkojen on vaikea ylittää tätä vaihteluväliä.

Esimerkkinä Euroopan keskuspankki (EKP) käyttää tyypillisempää korkoputkijärjestelmää, jonka yläraja on maksuvalmiusluoton korko ja alaraja talletuskorko. Kun markkinakorot lähestyvät ylärajaa, pankit ovat taipuvaisempia lainaamaan keskuspankilta; ja päinvastoin, kun markkinakorot lähestyvät alarajaa, pankit tallettavat varansa mieluummin keskuspankkiin. Tämä järjestely pitää markkinakorot vakaina, mikä vähentää keskuspankkien interventioiden tiheyttä ja voimakkuutta.

Yhdysvaltain keskuspankin korkojärjestelmä ennen vuotta 2008

Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä Yhdysvaltain keskuspankin (Federal Reserve) keskeinen väline markkinoiden sääntelyyn oli liittovaltion rahastokorko. Se heijastaa pankkien välisen yön yli -lainan kustannuksia ja on tärkeä pankkien välisen likviditeetin indikaattori. Säätämällä tätä korkoa Yhdysvaltain keskuspankki pystyi vaikuttamaan pankkien rahoituskustannuksiin ja siten epäsuorasti yleiseen taloudelliseen toimintaan, kuten kulutukseen,sijoitusja talouskasvu.

On syytä huomata, että Yhdysvaltain keskuspankin korkoputkijärjestelmällä oli tuolloin tiettyjä ainutlaatuisia piirteitä verrattuna muihin maihin. Ylärajakorko oli ns. diskonttoikkunakorko eli korko, jolla Yhdysvaltain keskuspankki lainaa pankeille. Tyypillisestä korkoputkijärjestelmästä poiketen Yhdysvaltain keskuspankki ei kuitenkaan asettanut selkeää alarajakorkoa, koska se ei maksanut korkoa pankkien varannoista. Tämä teoriassa tarkoitti, että alarajakorko oli lähellä nollaa.

Tästä huolimatta Yhdysvaltain keskuspankki pystyi edelleen sääntelemään markkinakorkoja avomarkkinaoperaatioilla eli ostamalla ja myymällä valtion arvopapereita varmistaen, että markkinakorot vaihtelivat liittovaltion rahastojen tavoitekoron ympärillä. Avomarkkinaoperaatioiden tehokkuus perustui siihen, että Yhdysvaltain keskuspankilla tuolloin oli suhteellisen vähän pankkien varantoja, minkä vuoksi pankit kääntyivät todennäköisemmin Yhdysvaltain keskuspankin puoleen likviditeettivaikeuksien aikana, mikä varmisti ylärajakoron tehokkuuden.

Muutokset vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen

Vuoden 2008 finanssikriisillä oli syvällisiä vaikutuksia maailmanlaajuiseen rahoitusjärjestelmään, ja se johti merkittäviin muutoksiin Yhdysvaltain keskuspankin korkosääntelyjärjestelmässä. Vastatakseen kriisiin Yhdysvaltain keskuspankki ei ainoastaan ​​toteuttanut laajamittaista määrällistä keventämistä, vaan otti käyttöön myös ylimääräisten reservien korkojärjestelmän (IOER). Tämä uusi työkalu muutti pankkien Yhdysvaltain keskuspankissa pitämien reservien luonnetta ja laajuutta.

Ennen finanssikriisiä Yhdysvaltain keskuspankin (Federal Reserve) pankkivarannot olivat noin 10 miljardia dollaria, mutta vuoden 2009 alkuun mennessä tämä mittakaava oli noussut 800 miljardiin dollariin. Jopa kaksi vuotta sen jälkeen, kun Yhdysvaltain keskuspankki alkoi nostaa korkoja ja pienentää tasettaan, varantosaldot pysyivät korkeina 3 biljoonassa dollarissa. Tämä muutos ei ainoastaan ​​parantanut Yhdysvaltain keskuspankin kykyä kontrolloida markkinakorkoja, vaan myös muutti merkittävästi sen toimintatapoja.

Ottamalla käyttöön IOER:n (Internal Reserve Foreign Eraser -korkoputki) Yhdysvaltain keskuspankki pystyi tehokkaammin säätelemään markkinakorkoja ilman tiheitä avomarkkinaoperaatioita. Tämä uusi korkoputkimekanismi sisälsi diskonttoikkunakoron ylärajana ja IOER:n alarajana, mikä muodosti vakaamman korkokehyksen.

Johtopäätös

Yhteenvetona voidaan todeta, että Yhdysvaltain keskuspankin korkoputkijärjestelmä ennen vuoden 2008 finanssikriisiä oli suhteellisen yksinkertainen, mutta se oli erittäin tehokas tuolloin vallinneissa markkinaolosuhteissa. Finanssikriisin puhjetessa Yhdysvaltain keskuspankin oli pakko mukauttaa operatiivisia työkalujaan ja ottaa käyttöön uusia korkoinstrumentteja selviytyäkseen jatkuvasti muuttuvasta markkinaympäristöstä. Tämän järjestelmän kehityksen ymmärtäminen ei ainoastaan ​​auta meitä ymmärtämään paremmin Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikkaa, vaan se tarjoaa myös tärkeitä viitteitä tulevien talouspoliittisten suuntausten analysointiin.